Otsikko lähtee lähinnä siitä, että eräs tuttava ei ole ilmoitellut itsestään pitkään aikaan. Ajattelin tietysti, että olen jotenkin tahtomattani loukannut häntä ja otin sitten yhteyttä varovasti meilillä. Ainakin omasta mielestäni varovasti. Minä – hullu – kun kuvittelin, että olimme ystäviä. Aivan, ei pitäisi kuvitella kaikenlaista, vaikka toinen sanookin niin. Sain kuulla, että hän ei jaksa tavata ketään ihmistä; sen ymmärrän, tilanteeseen ja vaikka lievään masennukseen liittyen. Mutta sitten hän ilmoitti myös, että hän ei halua olla tekemisissä kanssani, koska hänellä on kaksi tervetä jalkaa! Anteeksi kuinka?

Omasta mielestäni, no tämä ON toki subjektiivinen mielipide, en yleensä kahdenkesken tai useammankin kesken ihmeemmin valittele, jollei särky & kipu ole niin laajamittaista, että olen täysin liikuntakyvytön. Joudun vain usein toteamaan, että en voi lähteä sinne tahi tänne, tehdä sitä tai tätä, koska en vaan pysty. Onhan se varmasti naurettavaa, että todella tuosta torpan nurkalta näen ostarille, mutta en pysty kävelemään sinne asti. Ja vielä hullumpaa on se, että kauppareissun jälkeen olen täysin nyykähtänyt ja onnun 1.5 päivää. En mielestäni pidä tästä mitään meteliä, en itke tai märise kuin korkeintaan täällä blögissä ja tämähän on minun blögini, minä saan sanoa täällä juuri sen, mitä minä haluan! Nih kerta!

Mutta outo oli tuo selitys, en ole moista kuullut. Tosin aapailen asiaan liittyvän muutakin, mutta annetaan sen olla. Vei vaan mielen aika maahan eiliseksi, sai välillä jo melkoisen raivokkaankin reaktion punkeamaan esiin. Onneksi on blögiystäviä, joille kävin purkaantumassa ja sitten olikin taas ihan mukavaa... Kiitos, oi blögitoverit :) Enkä kerro missä!

Siksipä eilinen menikin vähän ketuillensa. Sain posti-kirjasto-kauppareissun tehtyä. Postia oli siis aivan älyttömän paljon taas kokoontunut, yksi iso kassi täyteen. Kirjastoon palautin jokusen opuksen, sain saman verran uutuuksia luettavaksi. Lisäksi kivatätsy yllytti osallistumaan kävijätutkimukseen ja -kyselyyn. Tokihan minä, kehuin kirjastoa ilman muuta. Minua ainakin on palveltu aina hyvin! Kun vielä aikaa oli ja kassissa tilaa, kävin Liiterissä hakemassa vähäsen heekkuja. En oikeastaan mitään kunnon ruokaa. Sanotaanko näin, että en tiedä, mikä minuun meni! Ostin keksejä ja suklaata, kahta plaatua juustoa ja silleensä... Pakko mennä perjantaina oikeille ruokaostoksille, eihän tästä muuten mitään tule. Varastollekin on laadittava taas ensi viikolla eväksiä ja muutenkin syötävä terveellisemmin. En minä nytkään epäterveesti ole syönyt, ehkä vähän yksipuolisesti vaan. Vihanneksia ja tofua. Välillä vähän fisua. Ja sitten sitä samaa uudelleen. Ja vihanneskeittoa. Ja uudestaan.

Tiedetään, ketään ei tämä kiinnosta. Taitaa muuten olla niin, että perun huomisen yltiösosiaalisen menoni. Ei se kyllä minua yhtään haittaakaan. Toveritar on sairas, sairaana hän ei taatusti lähde enkä haluakaan hänen lähtevän mukaan. Yksin voisin mennä, mutta en edes tiedä, huvittaako minua lähteä yhtään mihinkään! Illan voisi käyttää ihan yhtä hyödykkäästi nakerrellen näkkäriä ja taatelia sekä lukien edelleen lukemattomia lukemattomia kirjoja.

Tyytyväisenä voin merkitä kyllä, että ennen tämän päivityksentapaisen laadintaa ehdin kirjoittaa yhden jutun tuonne toisaalle framille. Sekin oli taas vähän semmoinen ikuisuussessio eli asia ehti venyä vähän turhankin pitkään. Mutta nyt sekin on tehty – jeee. Vapaata koko loppupäivä! Menen kohta laatimaan esityöt soijarouhe-punajuuripiffeille ja timjamiperunoille; siitä tulee tämän ja huomisen päivän lounas. Njam, ei ole nälkä, mutta hyvää ei kannata vastustaa. Vetäisin juuri toiset aamukaffet viimeisten kunnollisten uusiounien jälkeen. Kerrankin tarjottiin taas mukavat ja miellyttävät unet. Tosin liian vähän, mutta hyvä näinkin. Laatu oli ainakin kohdallansa.

265380.jpg


POLKA – HÄN, JOKA ELÄÄ LUKEAKSEEN!