Myöhemmin keittelimme hyvät kaffet ja maistelimme kaikkia aikaisemman postaukseni antimia. Ai että se kirsikkasuklaa onkin hyvää. Hirmuisen paljon kirsikoita ja tummaa sukulaatia – sopii hyvin kaffen kanssa. No kyllä sopivat ne muutkin, Laimatkin jäivät koskemattomiksi. Ei sentään niin makeaa tällä kertaa. Muuten jaoimme myös vähän kirjoja tuosta pinosta, jonka lainasin. Siellä oli pari Belgarioniakin kiinnostavaa ja hän sai ne mukaansa. Toki sillä ehdolla, että palauttaa ne ensi lauantaiksi, että minäkin ehdin ne lukea.
Pojalla oli kiirus tekemään laskuharjoituksia ja hän lähtikin melko aikaisin. Oli sen verran puhtia vielä jäljellä, että minä sitten imureerasin huushollin ja pesin vielä kasan pyykkiä. Sitten loppui energia. Loppuillan lojuin ja lueskelin, hoivasin särkevää nilkkaa. Niin – se nilkka. Yhtäkkiä sitä alkoi koskea aivan hvtisti keskellä toria, kun odottelimme taksoa. Ei mitään syytä, alkoi vain sattua ja vihloa aivan mielettömästi ja jatkui koko illan. Vieläkin se on arka. Omituista, outoa ja kummallista. Niin se vain on, tällaisia ovat Welhottaren säryt ja koipikivut yleensäkin. Tämä oli vain tavallista radikaalimpi isku koko nilkan ympäri...
Jaa, jos menisi ja keittäisi toiset kaffet – kaffevajausta on selvästi havaittavissa.
Purrrrve, kaiffat! Hei, se kävi, Poika kävi. Mutt mä missasi taas tärkeimmä. Ku toi teki sitä pizzaa, se unohti kertoo, ett se laitto siihe katkiksiiki (toim. huom. totta, siis pizzassa oli myös pieni pussillinen katkarapuja!). Mä en ala ku mä sain vaa yhen, yhen vaivasen katkiksen. Iso se oli, mutt ku mä oisin voinu syädä vaiks ne kaikki. Nii, mami sitt sano, ett mä ykäsen niist. Mitä välii, jos vähä ykäiski, jos sais niit heekkui kerranki tarpeeksee! Mut ku kerta ei, ni mä taas olin vähä möks ja meninki sitt päiväpeiton alle vähäks aikaa. Juu ja nukahdin sitt sinne. Heräsin vast, ku mami kömpi kirjan kaa sinne. En heränny hei ees imuriin. Enkä tykänny, ku en sitt voinukkaa olla Pojan kaa melkee yhtää, iha vähä aikaa vaa. Epist, pitiks mun nyt nukahtaa sinne sitt. Mutt ku siäll iha keskell sänkyy ja peiton all on nii lämpöst, kivaa ja rauhallist.... Hmph! Vähäks mä oon katkero, itelleni kyll täll kertaa *möks*. Viarait ja mä en ollu hereill koko aikaa enkä päässy ees pummii kunnolla, iha vähä vaa sitäki. Ett ei niinku oikee onnannu nää mun hommat taas täll kertaa. Mami kyll äske anto mull biiti jauhist, mutt ku mull ei viäl oo oikee kunno nälkä. Ett nyt ei mikää innosta. Mamiiih – voitaisi goisii viälä! Juu, se sano, ett se tulee ihan koht viakkuu, ku vaa skrivaa tän judekan valmiiks. Ei must sitt saatu kuvei eileskää, ku mä olin vaa se mytty keskell sänkyy. Tämmöse mä kyll löysi.
Nyt mä oottelen mamii goisii ja sitt me molemmat ootetaa sitä myrskyy. Kliffaa myrskyy!
Aivan, minäkin toivoisin sen kuuluisan myrskyn nyt tulevan, kun siitä on ainakin kolme päivää puhuttu!
Päivän slogan: Ei kummituksia, henkiä, pimeää tms. tarvitse pelätä – toiset ihmiset ovat se todellisempi uhka.
Päivän biisi: Please Kill Me
Luettua: Marianne Käcko – Tapa minut, äiti! Äidin kertomus tyttärestään, joka kieltäytyi syömästä. Katariina sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja toipui hyvin. Hän sairastui kuitenkin uudelleen 15-vuotiaana ja tuolloin tilanne paheni lähes käsittämättömäksi. Tästä kirjan nimikin: Katariina makasi sairaalassa ravintoletkuissa, ahdistuneena ja sairaana pyytäen äitiään tappamaan hänet, koska hän ei halua syödä. Kirja ei ole mitään voivottelua eikä huomion etsimistä vaan asiallinen kertomus perheestä ja Katariinan sairastumisesta. Tositarinaa siitä, miten vaikeaa anorektikon on saada oikeanlaista hoitoa ja etenkin omalla kielellään (perhe on ruotsinkielinen). Lopulta äiti saa tyttärensä hoitoon Huddingeen, varsin erilaiseen yhteisöön, jossa ns. opetellaan syömään uudestaan. Hoidon kehittäjä pitää anoreksiaa toisenlaisena sairautena eli sen aiheuttajia olisivat laihduttaminen ja liikunta, jotka aktivoisivat aivot toimimaan väärällä tavalla. Muut pitänevät edelleenkin hoidon kehittäjää hieman kerettiläisenä, mutta Katariinalle hoito toimi – tosin erittäin pitkän ja rasittavan opettelun jälkeen. Nyt Katarina on terve kahden lapsen äiti. Kirja sinänsä on hyvin ja objektiivisesti(kin) kirjoitettu, taistelu hoitomuodoista kuvataan hyvin. Miten vaikeaa on taistella terveydenhuollon viranomaisten kanssa, jotka ”aina tietävät paremmin”. Parasta on ehkä anorektikon oma kuvaus tunteistaan ja syömisen tuottamasta ahdistuksesta, joka lähentele psykoosia. Suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille, anorektikoille itselleen ja varsinkin vanhemmille, joita usein pyritään asiasta syyllistämään. Hienoa, että tositarinalla on onnellinen loppu!
MENNÄÄN NUKKUMAAN!
Kommentit