Eheeheh, ns. valtakunnan päälehti taas yllätti, OMG. No, nyt tiedetään todellakin, mistä on Jusalassa kyse ,D Jos Dylaniakaan eivät poijjaat tunnista... pitänee alkaa hoilata, ettei tolla Tylanillakaan ole helppoo!

Hjuu, tehtiin sitten vanhasta hampaasta uusi. Iso reikä täytetty, pieni päältä (kuten minä) suorastaan silkkoa sisältä eli monttu (kuten myös minä), vähän oli reunoja jäljellä (edelleen kuni minä). Eli paikattu on, toivottavasti kestää eikä tarvii muuta. Omituinen kynnys eli trappu siihen kuitenkin jäi =O Minä en nimittäin tahdo muuta tai sitten saapi kaveri repiä koko hoidon pois! Minua EI rassata kipeäksi, ei taatusti. Lisäksi kaveri katsoi minua sillä silmällä, että olisi syytä käydä ainakin tarkastuksessa ja poistattamassa hammaskiveä – en halua enkä jaksa, en sitten millään. Minua sattuu nimittäin muutenkin jatkuvasti, taas ja jälleen kerran. Että ihan kiva kesäloman eka päivä. 

Tosin kun tulin lekurilta, kävin jokusessa rättikaupassa. Melkein jo ostinkin jotain, kunnes totesin, että aivan turhaan. Kaapista löytyy aina ylläreitä, nykyisin ainakin. Mitä suotta tuhluuttaa hyvää juomarahaa vaatteisiin! Malmin Suurhörhöt, jotka tapasin kaikki liikkeellä, olivat samaa mieltä ,D Samaa mieltä ja harvinaisen ymmärtäväisiä ihmisiä jälleen kerran. Ajatelkaa, hyvää hyvyyttään poijjaat olisivat pienistä pulloistaan ja vähistäkin juomistaan tarjonneet lohtuhuikkaa Welhottarelle – kyllä on mukavaa ja ajattelevaista väkeä! En kuitenkaan ottanut, kiittelin kyllä. Jäin sitten juttelemaan ns. huonossa seurassa kun aikaa oli, oikein mukavia ihmisiähän ne kaikki... omalla tavallaan. Jääneet vain johonkin väärään rakoseen väärässä todellisuudessa. Hörhön itsekin tapasin, vuokra oli maksettu, mutta rahat nyt loppu. Annoin avaralainaa 10 rahaa, maksun tiedän kyllä aina saavani. Hyväkuntoiseltahan hänkin näytti, piti asunnosta, vaikka se yhteisasunto onkin. Parempi kuitenkin kuin asuntola ja tuosta on hyvä jatkaa. Tsemppasin ja patistin keskiviikon ruokajonoon hakemaan evästä... Hammaslääkärille hänelläkin oli paljon asioita ja silleensä. Hörhötärtä en tavannut, mutta soittelin asiaa ja illemmalla vängersin hakemuksia, selvityksiä, suosituksia jne. Ehkä se asuntokin löytyy tai sitten vaihto toimisi. Laitoin erilaisen vaihtoilmoituksen (paremman ja fiksumman), mitä asunnosta aikaisemmin oli ollut. Nätti ja hyväkuntoinen kotihan se olisi, ei siinä mitään. Toivottavasti jotakin tapahtuu nyt senkin asian osalta, minä olen ainakin taas parhaani tehnyt ja enempää en tähän hätään voi. Fatta on luvannut maksaa 2 kk:n takuuvuokran, jos muu asunto löytyy, joten sekin puoli on kunnossa (tarkistin senkin!).

Tuota, kun aikaisemminkin noista mainoksista jupisin, nyt luvattiin Se Oikea =O Tämä ei ymmärrä, mikä oikea? Oikea koti? Oikeat vaatteet? Oikea työpaikka? Voisivatkohan ne vähän täsmentää nuita mainoksiaan, en nimittäin avannut sitäkään – lisätietoja siis tarvitaan, ziitosta vaan! Samoin luvattiin ainakin kaksi tuumaa lisää – kyllä minä sitä pituutta tarvitsisin, ei silti. Mutta kun siinäkään ei kerrottu sen tarkemmin otsikossa asiasta... olisihan se kivaa olla vähän pidempi Welhotar. Jokin kuitenkin väittää sisimmässäni, että sillä ei ehkä tarkoitettu omaa pituuttani *köh*.

Muutoin sitten vain ihmettelin ja kirjoitin, vähän, tosi vähän. Ei ole jaksuja, väsyttää. Pitäisi tässä Itikseen ja Hakikseen, lauantaina roudata kaikkea ja hoitaa jättipyykki, ähhh. Mikään ei innosta, mutta kaikki olisi vähän pakko. Ruokapuolesta sen verran, että tänään vuorossa kesäkurmitsakeitto – ilmeisesti. Tuntuu vähän siltä, että se maistuisi. Eiliset ruuatkin menivät vähän hänekseen eli kun lekuriaika oli keskellä päivää, aamulla vetäisin vain jotakin pientä. Illalla pienen salaatin ja jäi hirmuinen nälkä, joten salaatin päälle söin pari pientä perunaa – erikseen. Että ei voinut ikäänkuin kerralla ajatella taas mitään, no ei. Suunnitelmallisuus ei ihan aina kuulu hyveisiini ja joskus tuo ruokapuoli yllättää, että ihan salaatti-salaatti ei ehkä pidä nälkää kovinkaan pitkään. Eikä muutakaan tullut juuri silloin mieleen, illalla ja nälkäisenä. Hmph – siirrymme nyt taas täsmäruokiin eli normaaliin menoon. Josta tulikin mieleen, että ostin sieltä tsioskista 1 rahalla omille chileille vähän mallia, prle! Kuva tuossa alempana, lehdet ovat tippuneet, mutta niillä niin väliä. Tuo on mietoa chiliä, mutta Vinski silti hiukka yllättyi! Annoin nääs kissan vapaasti käydä käsiksi ”kukkaan” ;D Ilme oli hiukkasen erikoinen. *hirnuaa*

----------------------------------

254944.jpg

Purrrrrrrrve, kaiffat! Siis hei, tää on tosi epist. Mami meni kaupoill, tai nii mä luuli ku se kert oli lomill eikä niinku röihinkää. Nii ni ku se tuli takas, sill olikii kaks kassii. Toisess oli mull kuivamuanaa, raksui niinku oikee iso pussi, kilti joo! Ja sitt toises oli sen kirjoi ja sitt semmone kukkiainen, mä kävinkii heti nuuskuttaas. Sillo siin oli viäl lehtii. No mä tsiigasin sitä ja haisteli, ei yhtää vaarallise olone. Noo, mamiska siin jotai duunas ja sitt pisti sen tonne partsin pöydäll. Eikä hei ees kiältäny mua skruudaast sitä, niinku yleesä. Just joo, oisha se sitt pitäny arvat. Se on tiätteks kili kans, mä hullu meni puree yht semmost. Siis onneks toi on simmone iha onneto, sano mami, etei sill oo välii, ku oli nii hassun näköne vaa ja malliks ton omill kasvustoill. Eikä se mua polttanu, ku mä en ehtiny syädä ku iskin hampulit vaa yhtee tommosee punasee liarukkaa. Ett semmost. Sen jälkee toi kyll avas iha mua varte donaripuuki, sain kaikk. Otti se lusikallise itellee. Muute tuli massu tiätteks ähkytäytee ja oli taas nii kissimäine olo, ett pitiki lähtee goisii. Ett lopultas, iha hyvä päivä ja ainaskii ilta. Toivottavast mä nyt muistan, ett en purase mein omii kilei... En mä voi unohtaa tommost jutskaa. Täss on foto, mä ehdin onneks hanee, ku möhkö on nii hidas *tsihih ja pakoon* >o<

1251129859_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kliffaa daagii kaikill!

---------------------------------

Kiitos, karvatakamus, ansiokas kuvaus tapahtuneesta =D

Päivän slogan: Joskus on pakko, mutta mielellään kuitenkaan ei!

Päivän biisi: Welcome To My Nightmare

Luettua: Antero Viinikainen – Orgo, satiirinomainen, dekkariksikin kelpaava, jännärin piirteitä saava opus kirjailijasta, joka kehittelee romaanin ja samalla muutaman murhankin. Lisäksi Helsinkiä sulostuttamaan saapuu hänen sivupersoonansa Orgo, joka on kaikkea muuta kuin kirjailija itse. Hulvaton, tragikoominen opus, jossa ei tiedä itkeä vaiko nauraa. Ja todella, ei tästä dekkarin piirteitäkään puutu. Parempi kuin odotin, suosittelen jopa! Per Petterson – Hevosvarkaat. Vanha mies muuttaa takaisin kotiseutunsa maisemiin, hieman erakoksi ja erilleen muista. Hän muistelee menneitä lapsuuden kesiä, jotka olivat sodan jälkeisiä, omalla tavallaan ainutlaatuisia – tuolloin hän kasvoi mieheksi, tai ainakin melkein. Kirja on melko eleetöntä kerrontaa, mutta silti tuntemukset aistii, metsän tuoksut ja muun. Minä pidin, kovastikin ja suosittelen, jos vastaan tulee! Erittäin hyvää norjalaista nykykirjallisuutta. Jaska Filppula – Me ei oltu valtaosaa, miten nuori löytääkään musiikin, keskellä karua Pohjanmaata, sattumalta. Moniulotteinen kertomus nuoruudesta punkin ja muunkin musiikin keskellä, sitä itsekin ainakin yrittäen tehdä – tietysti voimalla ja vimmalla. Hurjia viritelmiä lakeuden keskellä lannanhajun ja viinatehtaan vierellä, kavereita, reissuja, viritelmiä ja yritelmiä. Myöhemmin lähtö kotoa sentään jonnekin ja myöhemmin Helsinkiin asti. Tarve kokea on vahva, Interrail auttaa yhtenä lääkkeenä. Filppulalta vahva annos nuorisoangstia ja asiaa(kin). Minä pidin, suosittelen muillekin.

265380.jpg 

EI KISSIKENKIÄ TÄNÄÄN!