Nainen päivitti aina iltaisin blogiansa. Hän kirjoitti miehelle joka päivä. Kirjoitti kaikesta elämässään, pienistäkin asioista. Mitä töissä oli tapahtunut, mitättömistä ja noloista ostoksistaan, kaikesta tavallisesta keskivertoelämässään. Jo aikuisista lapsistaan. Entisestä miehestään. Joistakin henkilökohtaisista ajatuksistaan jopa.

Hän kirjoitti tunnin, joskus parikin lähes miettimättä. Tärkeää oli vain kertoa asioita jollekin. Naisella ei ollut ystäviä, ne olivat hävinneet vuosien myötä jonnekin. Nainen oli yksinäinen ja yksin. Välillä naista pelotti. Tämänkin hän kirjoitti.

Nainen kertoi asunnostaan, viherkasveistaan ja kylpyhuoneen omituisuuksista. Hän kirjoitti seinänaapureista, tiukasta pomostaan ja etäisistä työtovereistaan. Hankalista asiakkaista, työergonomiasta ja oppimistaan uusista työmenetelmistä. Hän kertoi harvoista lukemistaan kirjoista, radiosta kuulemistaan levyistä, ajankohtaisista asioista, mielipiteistäänkin jopa – vaikka eipä niissä ollut paljon kerrottavaa. Tärkeää ei ollut se, mistä kirjoittaa, vaan yleensä kirjoittaa. Että mies tietäisi.

Nainen tiesi, että mies ei tietäisi. Silti hän jatkoi kirjoittamista säästä, asuinpaikkansa omituisuuksista, matkoistaan muualle - yksin. Hän toivoi, että mies joskus soittaisi ovikelloa ja kertoisi lopultakin ymmärtäneensä. Ei silti, ei hän ollut kertonut oikeaa nimeään, osoitettaan eikä puhelinnumeroaan koskaan kenellekään. Mutta kaikkihan on mahdollista!

Naista ei haitannut lainkaan se, että blogilla oli päivittäin keskimäärin 9 lukijaa ja tilaajamäärä oli 3 Blogilistan mukaan. Vakoiluseurannan hän oli poistanut jo monta vuotta sitten, joten välityspalvelinosoitteitakaan hän ei nähnyt. Eikä se häntä kiinnostanutkaan. Hänhän kirjoitti vain miehelle. Odottaen.

265380.jpg 

FROM WELHOTTARELA WITH LOVE!