Tuotakoon julki, että tässä oli eilen illalla kirjoitettu räävitön itseinho- ja raivopostaus. Olihan se pakko poistaa. Eihän Shushu The Avustajaa päästetä muuten eräästä laitoksesta pois aamulla, edes töihin.... Niin että, saatte tyytyä (taas) Welhottaren normiväninäpostaukseen. Tämä sisältää tuskin lainkaan raivoa, kateutta, vidhuilua, kateutta, valitusta, kateutta ym. Vain sen verran, että pysytte lukijoina ettekä tule salaa aamunkoitteessa aiheuttamaan peruuttamatonta vahinkoa läppärilleni tai kissalleni – muusta viis tai kuus. Itellä sitä oo niin väliä juu.

Siis ylöspantakoon, että eilisilta oli pärsheestä. Väsy oli täysin sietämätön, pilkin kirjan ääressä ja nukahtelin sekunniksi tuolloin tällöin. Oli vain pakko valvoa, että saisi sitten unta yöllä. No, otin kunnon mömelöarsenaalinkin ja mitä minä sain? Ensin unta vähän yli tunnin (-> yli 1 h), jonka jälkeen seurasi väliaika eli leipää ja jugurttia ja uudestaan sänkyyn. Vähän ennen klo 1 heräsin sietämättömään koipikramppiin. Se taantui kun nousin ylös, vedin magnesiumit ja kävin tupakalla. No arvatkaas, pystyykö sellaisen jälkeen enää kömpimään lämpöiseen sänkyyn? Ja ketut, prle. Eli tässä sitä taas valvotaan ja ihmetellään. Ok, olen minä kuitenkin nukkunut yli 4 h, joten se on täysin normaalia *selittää höpötellen itselleen*!

Se on sitten Se Suuri Päivä eli Welhottaren Paluu Varastolle. Ketuttaa, aivan, koska työt ovat taatusti tekemättä ainakin viikon ajalta. Lisäksi tiedän siellä olevan myös jotakin ylimääräistä, siitäkin jo vinksuttiin. Että oikein mukava taas aloitella tuossa klo 7 pintaan, muistakaa silloin minua, edes silloin. En aio repiä itsestäni nyt liikaa irti. En siis siten, että taas kohta olisi edessä sairasloma. Toisaalta, jos työtehoni laskee huomattavasti, uutta työsopparia tuskin tulee. Lienee selvää. P-P voi harjoittaa kohdallani siis ihan minkälaista henkilöstöpolitiikkaa tahansa. Prle, olen sen ihmisen armoilla. Se muuten on inhottavaa! Minulle jääkin nyt mietittäväksi ainoastaan yksi pikku juttu: haluanko minä edes mitään jatkoja vai haluanko jäädä työttömäksi?

Työttömyydessä on kuitenkin kohdallani vielä aivan pieni vaara, tosi pieni, mutta on kuitenkin! Ne saattavat hätäpäissään yrittää työllistää minut jonnekin.... hrrrrrrr. Äärimmäisen pieni, mutta pelottava ajatus. Silloin nimittäin ollaan vaiheessa, josta ei voi kieltäytyä ilman kaikenlaisten tukien menetyksiä. Mutta – toki pari vuotta voisin oikein hyvin viettää kassalinjalla! Tuskin minä edes elän pidempään. Jälkisäädöksen määrään julkistettavaksi lokissani, ihan kaikille jotain –tyyliin.

Nimittäin ei tämä juttu, jota jotkut elämäksi kutsuvat, ole oikein tuntunut miellyttävältä viime aikoina. Särky ja kipu jatkuvana seuralaisena, ei pääsyä mihinkään, raivo ja kateus ns. terveitä kohtaan... voisin jatkaa tätä tuntisotalla, sivukaupalla. Mikään ei nyt vain oikein toimi, ei niin yhtään mikään! Eivät palvelut (joita ei edes ole), eivät ystäviltä pyydetyt apuset, ei etenkään tuo perkeleen keksintö eli invatakso (se EI ole palvelu!). Minä tulen kohta hulluksi tai hulluksi. Elämäni on niin tapahtumaköyhää, että kohta rapoan jopa siivoamisistani (ai, että siis teen sen jo, tuota, glups). On se kumma, miten minun ruuanlaittoni on vain ruuanlaittoa. Muiden tekemänä sama ruoka on huippua, superia, erikoista – varsinkin, jos se on tehty porukalla ja siitä on kuvasanarapo, mielellään useita.

Tämä hervoton itsesääli ja ketutus alkoi nimittäin tosi pienestä asiasta eli kirjeen lähettämisestä! Minun pitäisi tänään saada lähtemään Hörhölle kirje, jossa vähän lovvoa tupakkaa varten. Tämä ihan siksi, että Hörhö nyt jaksaisi pysyä siellä Kuivaamolla. No, asia selvä ja rahaakin on – kirje on valmiina soffapöydällä. Minä en pysty lähettämään sitä Varastolta, koska sen kulku kestäisi tod. pitkään eikä se nyt olisi kovin moraalistakaan *hinkkaa sädekehäänsä*. En voi myöskään luottaa siihen, että minut tänään noutava takso suostuu ajamaan esim. tiettyä kautta, jossa tiedän auki olevan kioskin (josta siis ostaa postimerkin) ja vieressä postilaatikon. Taksojen ei ole edes pakko pysähtyä, jos he eivät halua tai aikataulu ei anna periksi. Useinkaan se ei anna. Varaston lähellä ei ole paikkaa, jossa nämä kirjetoiminnot voisi suorittaa. Tai on toki, mutta sen verran kaukana, että minä en pysty sinne kävelemään. Siis stana, minä en edes saa yksin edes yhtä prleen kirjettä postiin! Minun on pakko soittaa aamusta Belgarionille ja pyytää häntä hoitamaan tämäkin asia. Että ihmistä jaksaa ketuttaa...

Minä lähden keittämään aamukaffetta, nyt riipoo niin pahasti!

-----------------------------------

254944.jpg

Purrrrrrrve, kaiffat! Ai teki huamasitte, ett mami ei oikee oo kuasis. Se nimittäi eile sai jonku hepuli taas. Alko vänisee ja kirjottelee rumei. Se puhuiki rumei ja melkee huus ja vänis. Sitt se kyll paijatti munta ja sano, ett ei oo kissin vika. Ei ookkaa. Vois kyll rauhottuu. Mä voin kans saada elinikäsii vammoi, sialullisii, niinku. Mutt nyt se aamull on vissii vähä selväpäisempi – tai ei siit tiädä. Jotai se vaa känättää koko aika. Anto se mull muanaa. Nyt mä vedän tähän välii kunno jolinaa. Mä nimittäi tarviin mun aamusafkat ja aamuheekut ja paijatuksii ja semmost. Niist mä en sitt kyll tinki, on mami mitä miält tahansa. Ai nii, toi voi johtuu siitki, ett se joutuu taas menee röihi. Sen ois kyll paljo parempi himass. Meill oo ollu melkee mitää häikkää täss, ku se on ollu himass mun kaa. Ollaa saatu olla iha rauhass. Nukkuu ja syädä sillo ku huvittaa ja näin. Mutt nyt alkaa taas se ihme ponpotus. Ett niinku duunataa safkaa, hypätää ruiskus, pakotetaa goisii ja kaikkee. Jäks – en tykkää. Enkä nyt kyll ihmettele, ett ei tykkää mamikaa. Ei tommone oo kliffaa. Kissii ei ainaskaa vois pakottaa tollee kaikkee. Mä en tajuu muute, miks ihmiset yleesä suastuu iha mihi vaa? Nih kerta. Mä paan tommose tavisfoton must, ku mä goisin tai ainaski melkee eli havukottelen. Mä vaan haluun mun foton eikä orja vissii nyt just jaksa semmost viäl alkaa tähä järkkää.

1997816.jpg

Kliffaa viiko alkuu kaikill – pitäkää hualta ja varokaa vilustumist!

----------------------------------

Vincent, oletko sinä muka vilpittömän huolissasi minusta vai muista ihmisistä?

Päivän slogan: Kateus on yksi kuolemansynneistä – minulla on taipumusta erityisesti tähän! Tarkemmin ajatellen minulla on taipumusta niihin kaikkiin...

Päivän biisi: Täältä kaikkea tunnetilaan sopivaa!

Luettua: Eric van Lustbader – Robert Ludlumin Medusan perintö, tuota mitenkähän tämä joutui kassiini. Minun pitäisi jo muistaa, että inhoan tällaisia ”poikain leikit” –agenttitarinoita. Tämä on siitä pahimmasta päästä, täynnä uskomattomia pelastuksia, hyökkäyksiä, tappeluksia jne. Hyvikset tietty voittavat... antakaa nyt kerrankin edes pahisten voittaa, prle. En suosittele kenellekään enkä mihinkään tarkoitukseen - no... ei, ei sittenkään. Emma Å – Samuelin kirja, ei paha kotimainen perusdekkari ollenkanas. Edellinen eli ensimmäinen oli parempi, sorry. Tätä vaivaa pieni puhku, liikaa ihmisiä ja tapahtumia jo alussa. Ja ainakin yksi iso moka (murhaaja sekoitetaan murhattuun!). Muuten oikein kelpoisaa kotomaista dekkaria, sieltä paremmasta päästä kuitenkin eli ei sen tietyn myllyn kautta tullutta... ;D Kelpaa hyvin iltalukemiseksi, myös muuhun toimintoon eli aivan suositeltava lajityyppinsä edustaja.

                                              265380.jpg

                                                   PITÄKÄÄHÄN MINUT MIELESSÄ!