Eli tiistai-iltana menivät yhteydet katki. Oli vain mykkä hiljaisuus. Ainakin minä ensin luulen kaikkea omaksi viakseni eli tarkistin hiivatin kytkennät, testasin kaiken jne. Sitten puhelintukea Belgalta, josko olisin kuitenkin mokannut ja viimekädessä sitten yhteys toimittajan helppariin. Kirjattiin viaksi ja myöhemmin vahvistettiin, että ihan asentajapohjainen ongelma. Prle. Mutta eipä minua juuri näy kaivatun, joka täten tuli todistettua aika luontevasti. Kukaan (paitsi Toveritar) ei edes soitellut *ehhheheh*. No, tiedän nyt sitten senkin, että tähän(kään) ei kannata luottaa. Noin niinkuin hätätilannemielessä. Kiitos Toverittaren ja Belgan, sain sentään ruokaa pahimpien kipujen aikana! Ja netistä → piuha poikki, oikeasti siis, jossakin, mutta kukaan ei tiedä missä :o Korjattu nyt. Kai.

Minä olisin tarvinnut jo useampaan kertaan välittömästi tarvinnut märinä- ja väninäalustan. Kävin kesämatkalla Hakiksessa eli puolen tunnin reissun ViiVoanissa, palasin oman kylän kautta ja hoidin pari asiaa pois kuleksimasta. Tuloksena oli oikein mukavasti kaikkea muonan tapaista ja mausteita, mutta myös armottoman raju särky ja juilinta. Juhlistin troppaamalla suurimman sallitun määrän, jolla ei juurikaan ollut vaikutusta. Argh! Suoraan sanoen tuosta reissusta, noin lyhyestä siis, tulin aivan saamarin kipeäksi. En olisi uskonut, yritin olla kohtuullisen rauhallinen enkä kuitenkaan varonut turhia. Ei se silti auttanut. Usch. Tuntui kuin olisi yritetty repiä ihmistä kahtia – vekkulia sinänsä.

Kyydit olivat (kaikki kolme siis) yllättäen kimppakyytejä ja jopa kohtuullisen ajoissa, josta voipi aina olla iloinen. Mutta miten omalaatuista olikaan käydä niinkin keskustassa sekä ajaa eri reittiä kuin tavallisesti; kaupunki näytti kovin kutsuvalta ja vihreältä. Meikäläiseltä melkein pääsi itku, kun muistelin missä olimme kävelleet kenenkin kanssa jne. Kaikenlaista sitä on vuosikymmenien aikaan näköjään tullut tehtyä – reitillä todella oli paljon tuttuja paikkoja, puistoja, kauppoja (tässä oli ennen Se-Ja-Tämä!), kapakoita... Melkein raivoisa harmitus alkoi ottaa paikkaansa. Pitäisikö minun palkata joku, joka lähtisi käyttämään minua joissakin paikoissa? Toyboy? Tahtoisi niin kovasti käydä jossakin, mutta kun en todellakaan yksin pysty.

Syvä harmitus muutenkin nyt tämän nettikatkoksen vuoksi (kirjoitan silti), olisi taas ollut pari tärkeää viestiä lähetettäväksi. Sen verran tähdellisiä, että nolottaa niiden lähettämättömyys. Saisikohan asiasta korvausta? Ikäänkuin maineen kunnian menetyksen *siis että mitäh* takia... :) Nyt alkaa jo hermokin mennä (kirjoitettu myöhemmin), koska on huolehdittavia asioita. Oikeasti huolehdittavia siis. Prletto.

No, meikä eilen sitten taas retkuili, tällä kertaa kotomaisemissa eli Tapanilassa. Ai että, sielläkin olisi ollut niiiiiiiiin helkkarin mukava käydä useammassakin torpassa, mutta oli vain asia-asiaa. Harmitti suorastaan, kun taksolla ei voi poikkeilla noin vain tuttujen luona katsomassa, olisiko joku kotona. Istuksimasssa pihalla parin lomperon ajan kälättämässä ja katsomassa kissoja >o< Oli ihanan vihreää, kaunista. En minä ole nähkääs ulos juuri päässyt, kun olen todella ollut niin raatona. Normiroudaus siihen päälle eli kirjasto ja kaupat, ne vähät mitä oli tarjolla ja tarpeen. Kirjoista on tulossa isompikin uupelo. Kirjoitettavaa on kyllä aika runsaasti, sillä olen enempi lukenut tässä makoillessani omalaatuisissa asennoissa eri puolilla torppaa. Kirjoittaminen ei vieläkään oikein fyysisesti suju kovin pitkään. Kuitenkin pari juttua olisi jopa valmiina, jos tuo helkkarin yhteys vain alkaisi pelata.

Ei, ei hyvältä näytä (katselen aina toiveikkaasti, josko jo pelaisi). Eikä minulla ole mitään kerrottavaakaan. Paitsi tietysti se, että kylkiluut ruskaavat edelleen, ovat kipeät ja tietyissä asennoissa oikeinkin kipeät. Jotkut kotityötkin tekevät tosi häijyä, esim. vihannesten pilppominen, erilainen ojentelu vasemmalla kädellä jne. Omisarvis soitti perjantaina, kuunteli oireet (en edes liioitellut yhtään) ja määräsi viikon lisää sairauslomaa sekä tarvittaessa lisäkäynnin loppuviikosta, jos parempaa ei ole luvassa. Ja ei – en ole tropannut liikaa vieläkään! Ei – en ole myöskään kieputellut alkomahoolia laseissa tahi omissa pakkauksissaankaan. Sekin vielä eli olen viettänyt erittäin hiljaista elämää. Jos tätä nyt voi juuri elämäksi kutsua, ehkä jotakin sen tapaista kuitenkin.

Olen valvonut useita öitä eli nukkunut äärimmäisen vähän. Siinä sitten tulee ajateltua (!) kaikenlaista. Kas kummaa, eräänä yönä kaipailin jopa ajokorttia ja omaa pientä kotteroa. Ihan vaan siksi, että pääsisi vapaasti liikkeelle vaanimatta taksoja tai anelematta keneltäkään palveluksia. Minä olen kamalan huono pyytämään mitään. Joskus on pakko anella ja minusta tuntuu, että se on aina väärin tai hyväksikäyttöä, säälin kerjäämistä tms. En minä sille mitään voi, minusta vain tuntuu siltä. Ne harvat kerrat, kun olen joutunut anelemaan, ovat olleet aina jotenkin väkinäisiä tai sitten ei-sopivia. Toki, ymmärränhän minä. Toisaalta, muistanette vanhan karman lain; tee hyvää ja se hyvä palaa luoksesi. Voin 100 % varmasti ilmoittaa, että tämä ei pidä paikkaansa. MOT.

Niinä päivinä, kun olen ollut hetken paremmassa kunnossa (lue → lääkitys vaikuttaa täpöllä) olen tehnyt kaikkea vekkulia, kuten pessyt jokusen pienen maton. Käsin siis, kylppärissä. Ommellut, jälleen käsin, jokusen jutun. Ompelukonetta en taida saada esiin vielä tässä kunnossa. Netin uupuminen on siis tuonut jokusen tehdyn homman valmiiksi asti. Jopa siivottu on, oli pakko. Karvamöllillä on oikea karvanlähtöaika ja se on aika katastrofaalista.

Nyt painun laittamaan ruokaa, koska tärkeimmät viestit on luettu!

 

ERITTÄIN EPÄSELKEÄ ESITYS VIIKON AJALTA, SORRY!