Olipahan eilisaamu taas varsinainen taksoseikkailu. Oikeastaan sen saattoi jo arvata, kun härra saapui 10 min myöhässä iloisana kuni peijpone. Huva paiva! Jees, toki! Pimeää kuin muulin persiissä, kylmää kuin pingviinin pakaroissa ja keuhkoja särki kuin soramurskaa. Siinä väkisin sain itseni ängettyä liian korkeita rappuja jätteisoon taksoon ja ei kun matkaan. Pimeää siis edelleen. Enkä minä sieltä sävylasien takaa taaskaan nähnyt, että eihän sitä Itä-Pazilaan suinkaan käännytty; härra halusi ajaa suoraan Itä-Pagilaan! Äimälän pässit, sano. Kilometrejähän siitä tuli ja minä töistä myöhässä melkein puoli tuntia. Sanoin, en edes raivostunut, että PAZILAAN sitä piti!!! Hmph. Toivotteli sitten kaikenlaista hyvää; työpäivää, hauskaa päivää, mukavaa jatkoa. Minä vain mulkaisin pahasti.

 

Kivatakso nimittäin perjantaina kertoi, että nämä sopimuksilla ajavat kaverit saavat näistä jokusesta ylimääräisestä kilometristä aina juuron tahi pari taskuunsa. Ei siis ihme, että meikäläistä kuljetellaan välillä sitä pisintä mahdollista reittiä, vaikka muut keikat kaverilla kusisivat. He vaan soittavat keskukseen ja vetoavat siihen, että ”asiakas on vielä tässä kyydissä ja menossa ollaan, ei ehdi seuraavalle keikalle”. Juuroja taskuun ja seuraavaan keikkaan asti luppoaikaa! Ei paashemmin suunniteltu. Minua vain tuo ei kyllä ilahduttanut yhtään.

 

 

 

Varastolle saavuttua totesin työtilanteen juuri sellaiseksi kuin olin arvellutkin. Helpot ja nopsat hommat oli lomitettu ja tehty pois. Paashamaisimmat ja kinkkiset oli joko osittain tehty (väärin nekin... korjasin) tai jätetty tekemättä. Vääntämistä riitti koko päiväksi ihan riittävästi. Ainoastaan seinänaapuri tiedusti tilaani ja oli vähän huolissaan. Hän on tämä, josta kerroin aikaisemminkin, meillä on ns. yhteisiä tauteja! Ainoa siis, joka ymmärtää, millaista on sairastaa kaiken muun sotkusairauden lisäksi vielä normia ärhäkämpi lunssa keuhkoissa. Muut vain katselivat ja välttelivät. Ei silti, minä heidän sääliään tai kuulumisiaan kaivannut. Kävinkin keittiössä pari kertaa hakemassa kaffetta sekä yskimässä ja räkimässä oikein reippaasti ja kuuluvasti. Eiköhän ne basiliskot siellä muhi näppärästi ja kasva rehevästi *muahahhaah*, mitäs pakottavat sairaan ihmisen työhön! Sitä ehdottomasti saa, mitä pilaa.

 

Kirjoja tuli taas, on melkoisesti luettavaa. Satoisa kirjasyksy, etten sanoisi. Kun vaan ehtisi kirjoittaa myös. Se tässä enempi huolettaa. Yritän ottaa aikani vaikka aamuisin, jos mahdollista. Illalla ei enää jaksa eivätkä aivot (?) toimi edes sen vertaa kuin herätessä eli aamuyöllä, kuten muut sanovat. Minusta klo 3 – 4 on selkeästi aamu, varhaisaamu, ja mitä paras ylösnousuaika. Varsinkin kun ei enää pysty kivuilta ja säryiltä nukkumaan eikä edes kääntymään. Nih kerta!

 

Eli tässä näihin aikoihin, kun tätä päivitän. Ei ole vielä edes Höskän jakaja käynyt. Siinä olisikin minulle ihan hyvä duuni. Ainoa vaan, etten voi kävellä enkä kantaa niitä lehtiä. En myöskään erityisemmin pidä Höskästä. Mutta ideatasolla. Aina kannattaa ideoida ja sen jälkeen delegoida. Ideatasolla aika moni asia on muuten käyttökelpoisen tuntuinen ;D

 

Kuten sekin, että joskus lähtisi johonkin. Jos joku sattuisi tietämään FMEJ:n tai Dumarin keikan lähiaikoina, Welhotar voisi jopa liikahtaa! *ristii selän taakse sormiaan varmuuden vuoksi* Ainakin, jos joku lähtisi vaikka kaveriksi. Noin niinkuin vinksuna, en minä mitään koskaan kuitenkaan mistään tiedä! :O Minä olen vaan mölli Malmilta.

 

Nyt menen möllittämään muutaman mömelön, antilooppikuuri loppui, räkäpiltsut ja kuumetuslääkkeet jatkuvat. Lisäksi toinen kourallinen normilääkkeitä sekä vitamiinot. Ai miten niin kemiallinen kooma? En minä muuten mihinkään ”työpaikalle” ikinä pääsisi.

 

 

 

POLKA, HÄN JOKA ELELI MÖMELÖILLÄ PUOLET ELÄMÄNSÄ PÄIVÄT!