Vali-vali-vali, jep. Olen niin kirotun väsynyt. Ei voi kuin valittaa. En saa nukkua ikinä tarpeeksi, onneksi tänään on perjantai. Voi valvoa (jos jaksaa) niin pitkään kuin haluttaa, herätä, riipiä mömelöt ja nukkua taas. Sitä minä odotan – ja vapaata, todella kaikesta vapaata lauantaita. On taas ollut harvinaisen pitkä ja suht rankka viikko, kaikin tavoin.

 

Varastolla töitä riittää ihan normitapaan, jopa kiiruuksi asti. Siellä sitä on jo odottamassa pino, joka vietiin juuri lähtiessäni pienen ivallisen kommentin kanssa. Olin vain pyytänyt selviä merkintöjä erääseen korjaukseen. ”Minä tein sinun työsi ja kirjoitin sen osan tähän sivuun puhtaaksi...” Ehh, joudunhan minä sen uudestaan sotkemaan mukaan tekstiin, ei se kuitenkaan valmiina tallennettuna missään ole. Voi emälän kevät joidenkin ihmisen a) käsialaa ja korjausmerkintöjä b) tapoja ilmaista asiat. Hrhhrh, lukekaa pois te siellä, jos tänne eksytte. Minua ei tod. vähempää voisi tällä hetkellä kiinnostaa. Ihmettelen jälleen pariakin asiaa, mm. eräitä pakkosiirtoja osastolta toiselle. Sellaisia, joihin itse asianomainen ei ainakaan ole tyytyväinen. Omituista, miten joitakin juttuja hoidetaan! Eihän se minulle mitenkään kuulu, mutta taatusti näkyy. Ainakin silloin, kun ihminen itse tulee siitä kertomaan eikä ole lainkaan ilahtunut asiasta. Näkynee työtyytyväisyydessä, viihtymisessä (?) sekä sairaslomatilastoissa... No, sitä saa mitä tilaa – yleensä!

 

Tänään normitapaan kirjasto-kauppa-koti. Toivon vaan, että jaksaisi. Mutta kun ei jaksa, ei tämä väsy siihen vaikuta. Yksinkertaisesti en saa edes kunnolla nostettua kasseja edes pois ostoskärreistä! Selkä ja oikea käsi hannaavat vastaan, sattuu niin stanasti. Eikä apuja ole, ei tule. Tarvitsen ehdottomasti kotiapulaisen, mieluusti miespuolisen. Mukavasta ulkonäöstä ja palveluhalukkuudesta en tingi. Maksusta kyllä .D Valitettavasti tämä on mahdoton yhtälö toteuttaa. Voi kun Hörhö edes olisi luotettavaa sorttia, hän olisi muutoin hyvä apu. Mutta kun, ei voi yhtään arvata mitä on tulossa. Lopetin Hörhön vaivaamisen minua apustamaan siinä vaiheessa, kun hän ei ollutkaan vastassa kirjastolla. Soitin, olisiko jossain lähistöllä kavereidensa kanssa. Eipä – mies heräsi vasta, oli kämpillä nukkumassa. Silloin kärähti käämit viimeisen kerran, sano. Aikaisemminkin on ollut kaikenlaista sähläämistä, jos hän on ollut mukana. Hän ei esimerkiksi voi tulla kauppaan sisään kanssani, vaikka en ylety kaikkiin tavaroihin millään, minähän olen persjalkainen tämmöinen enkä pysty varpistamaan. On vaan pitänyt huudella kauppatätejä ja –setiä sitten apuun. Pirulauta, että ihminen ei pysty edes näin yksinkertaisiin asioihin. Sanon suoraan, että vituttaa aika radikaalisti! *snif*

 

1313078844_img-d41d8cd98f00b204e9800998e 

 

Oikeastaan tulin kirjoittaessa jo niin pahalle tuulelle, että lopetankin tähän. Ei täällä mitään uutta ole kerrottavana. Pari uunituoretta, suorastaan kuumaa opusta tuli eilen postissa. Onneksi suoraan luukun kautta, ei tarvitse noutaa. Niiden parissa meni eilisilta ja menee tämä loppu aamu. Kaffetta! Mömelöitä! Vähän lepoa ja sitten odottamaan taksoa.

 

On vielä kuitenkin lisättävä, että ei se vielä mitään, että takso ei osaa kunnolla kieltä. Mutta nyt tapahtui jälleen se, mikä ärsyttää vielä enemmän: takso ei uskonut minua! Taksohärra ei uskonut, missä minä asun. Hän ei uskonut, että ihan itse osaan sanoa, missä käännytään oikealle. Oli viemässä minua huut hemmettiin, kunnes sain kiljuttua asiani perille. Onkohan tämä jotenkin kulttuurisidonnaista myös? Että nainen (ja ainakin vammakko) olisi hiljaa – mies tietää paremmin! Argggggghhhhhhh....

 

Päivän slogan: Pessimismi on turhaa, ei se auta kuitenkaan mitään.

 

Päivän biisi: Toisinajattelija

 

 

Luettua: Mary Higgins Clark – Perinnön varjo. Kolme naista, kolme kohtaloa – kaikki risteävät oudosti keskenään. Murha, uskonnollisuus, ihmeet ja tietysti raha. Ei pashempi juttu, vähän liikaa porukkaa vilisee, viittaussuhteet välillä tarkistettava; muutoin ok dekkari. Ei Clarkin parhaita kylläkään. Anna Jansson – Unissakävelijä. Gotlantilaismyytti herää eloon, morsiameksi puettu sairaanhoitaja lölydetään murhattuna Visbyssä. Maria Wern saa jutun hoitaakseen ja siitä tuleekin hankala. Murhia, toki lisää. Oudosti poliisi on aina askelen jäljessä tekijää. Löytyy internetin ja ihmismielen pimeitä puolia, huipputekniikkaa sekä muitakin kykyjä. Loppu on tietty ylläri. Kelpoisa tämäkin. Lasse Wierup & Matti Larsson – Ruotsin mafia, prosentti-, vankila- ja siirtolaisjengit lahden takana. Kannattaa kuulkaas lukea tämä. Melkein kuin jännäriä lukisi, mutta tämä on tutkittua ja haastateltua faktaa. Erinomaisen pelottavaa sellaista ja yllättäen suomalaisiakin (tai ainakin kotoperäisiä) mukana, tietty. Kirjan otsikostahan kaikki käykin ilmi, jengien nimiä en halua edes kirjoittaa tähän julki! Diane Chamberlain – Saran totuus   (jatkoa Liekkien varjolle  ). Sara on tehnyt todella typerän jutun, josta joutuikin vankilaan vuodeksi. Kun hän vapautuu, vastassa on karu totuus. Häntä inhotaan, vihataan, syyllistetään ja jopa käydään kiinni. Hän pyrkii sopeutumaan ja hankkimaan yhdyskuntapalvelua varten työpaikan. Samoin hän yrittää hyvittää kaiken. Palossa pahoin palanut Keith vihaa häntä, vielä pahemmin kun tämän äiti oudosti katoaa. Sitten alkaa tapahtua; sukuselvityksiä ja hässäkkää menneiltä vuosilta, Keithin uusi tyttöystävä, Saran uusi mukava ystävä, ihana FAS-lapsi, veli Andy, ja tämän sulokas tyttöystävä, lopulta löytyy myös työpaikka. Loppuhuipennus on valitettavasti pääteltävissä eli kepoisampi ja vähän hömpähtäväkin jännäri, sopisi vaikka nuoremmallekin sukupolvelle (no, ei kauhean nuorelle kuitenkaan!). Ei paha, mutta tarkempi lukija kyllä tietää, missä mennään. Niina Haastola – Ontuen helvettiin eli kunnon kansalaisten jumalaton elämä ja sen diskursiiviset käytännöt. Provoa provon perään, toisaalta ihan hauska – jollei satu koskettamaan omia käytäntöjäsi ja uskomuksiasi. Tekijä haastaa kaikki kerjäämään verta nenästään. Eikä ihan turhaan, asiaakin on ja tämän lukee nopeasti. Ajatella voisi sitten lukemisen jälkeen eli ihmisille, jotka vielä eivät kulje ns. valtavirran mukana! Armi Toivola – Silmät. Erityisopettaja ja sairaalan osastosihteeri –pariskunta, joilla on kehitysvammainen poika. Jasu selviää kyllä yksin kotona koulun jälkeen, vaikka ylläreitä voikin tulla. Joonas on oppilailleen isä, terapeutti, sossu ja vaikka mitä. Teresa on työpaikkakiusaamisen ja nonseleeraamisen uhri. Jasu taas, no, Jasu selviää joistakin asioista keskittymällä kovasti ja toisista taas ei. Pahin on kuitenkin edessä, kun Jasu siepataan ja pariskunta lähtee selvittämään asiaa ja etsimään poikaa. Hyvää molempien ammattien esiintuoma monialaisuus, tämä on silkkaa faktaa... samoin kerronta siitä, millaista arki kehitysvammaisen lapsen / nuoren kanssa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Hiukan loppuhiomista teksti olisi ehkä kaivannut, mutta minä pidin tästä ja suositan asioista kiinnostuneille. Vähän enemmänkin tuli luettua, osa näistä ja muutakin Siellä Toisaalla....

 

 

265380.jpg 

 

 

MITÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE, HAJAANTUKAA – TÄÄLLÄ EI OLE MITÄÄN LUETTAVAA!