Eiliseen postaukseen viitaten totean olleeni edelleenkin melkein yhtä tehoisa. Siis melkein. Keskiviikkona alkaa tämä helkkarin hyytyminen, ei voi mitään. Se vaan iskee ja siinä sitä sitten ollaan. Loppuviikko yhtä kushemmettiä. Juu, olisi ollut The Menoakin, onneksi en ilmoittautunut aikoinansa... en olisi pystynyt mitenkään mihinkään – saati sitten edes jotenkin järkevään toimintaan. Parasta siis pysytellä vaan Varastolla ja pingertää omia hommiaan ilman järkeä.

Jännittävä olikin sitten vammun kotomatka; kun rykäisimme kuskin kanssa pihaan, edessä oli Himalajan korkuinen lumikasa. Lisäksi hemmetin vihainen kauhakuormaajan kuski, joka ei suostunut menemään mihinkään eikä tekemään mitään asian eteen. Istui kopissa, pui nyrkkiä meille (haloo, hei, siis invataksille – oikealle koppitaksolle vieläpä!), onneksi ääni ei kuulunut. Pakkohan minun oli jäädä pois, ei voinut mitään. Siinä hetken ihmettelin, kontatako kotiin ja onhan siitäkin kokemusta. Lumivastuuhenkilö kuitenkin alkoi viittoilla minua häipymään huut hemmettiin. Hitaasti ja varovasti pungersin itseni läpi kinosten kotiovelle. Sen verran ärsytti, että laitoin huoltoyhtiölle palautetta, josko he voisivat ottaa huomioon sen, että tässä taloyhtiössä jokaisessa rakennuksessa asuu 1 – 3 liikuntaesteistä ja hei, tämä on tarkistettu juttu! Tässä talossa meitä on ainakin 2, naapureissa toisessa 2, toisessa ainakin 1. Saattaapi olla useampikin, joita en ole tavannut rapussa, pihassa tai kimppataksossa! Odotamma kommentteja.

Taas siis tuli näköjään auottua turpaansa, vaikka olen luvannut lopettaa. *huokaus*

Taas tuli Varastollakin auottua turpaansa mm. Imbolcista, uskonnoista ja pakanuuden olemuksesta, taiteesta eli Boterosta sekä parista muusta asiasta. Ähh, ei sitä näköjään koskaan opi olemaan hiljaa! Toisaalta, tulipa taas sivistettyä näitä korkeasti koulutettuja henkilöitä joissakin asioissa ,D

Poikkeuksellisesti tänään posti-, kirjasto- ja kauppapäivä, koska toivon mukaan Noitapiiriläisiä on tulossa kylään perstaina. Postissa on kirjoja ja paketti, mmmmm. Kirjastossa näytti olevan harmillisen pieni määrä opuksia varattuna. Kaupoista haen vain pakolliset eli emmeet tipupiiraaseen, jota ajattelin tarjota sekä salaattirehut. Jotakin muonaa myös itselle pariksi päiväksi. Nähkääs, hei, eipäs ole tarvetta koko viikon appeisiin eikä eväksiin. Joku aikoo LOMAILLA ensi viikolla :D Muistattehan, Welhottarella on oikeasti lomaa. Juu, toki aion olla kunnolla, hoitaa asioita jne. Käyn minä ainakin kaupassa, juu, juu! Tai sitten joku saa käydä minun puolestani... Eli ehkä selviän tänään helpommalla tuosta reissusta. Syytä olisi, koska huomenna pitäisi vielä olla melkomoisen pirteänä ja aikaansaapana töissä. Ne perhanat kun huomaavat minun lähtevän lomille, tiedossa tulee olemaan rankasti hommia.

 

 

Päivän slogan: En minä ole lihava, olen vain horisontaalisesti suhteeton.

Päivän biisi: Ganja 

 

Luettua: Nick Hornby – Juliet riisuttuna, ohoh, mieshän on rauhoittunut oudosti! Tai no ainakin vähän... Omalla tavallaan huvittava opus fanittamisesta sekä sen kiihkeydestä ja Oikeasta Elämästä, joka fanilta saattaa jäädä elämättä tai huomaamatta ,D Pidin, aika vinkeitä ideoita, mukavasti kudoskeltu juoni - olen aina pitänyt Hornbystä. Sami Parkkinen – Punainen pyörre, kotomaista scifiä. Ihmisten fysiologista ja psykologistakin manipulaatiota tulevaisuuden lohduttomassa Suomessa... Jostakin syystä tämä ei hirveästi iske, parempaakin olisi aineksista saanut kokoon. Valitan, silti scifin ystävien kannattaa tämä lukea. Lars R. Holsti – Hajasäteilyä, Syöpäprofessori muistelee. Muistelee vaan eli kertoo omia saavutuksiaan enempi korostaen kuin ehkä syytä olisi. Ei elämäkertana vakuuttava kuin korkeintaan ystäville ja kollegoille. Eli jättäkää sikseen, ei edes syövästä sen kummempaa uutta. Simo Ralli – Ralli Radalla, auts ja voi jestas. Miksi minä tämän lainasinkaan? *ihmettelee itsekin* En pidä L.T:stä enkä bändistä. En oikein pidä tämän kaverin tyylistä muutenkaan enkä tavasta kirjoittaa. Faneille varmaan musti. Muuten, tunput käteen – parasta on kansikuva! Antti Karisto – Yksi piano vai kymmenen lehmää, Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Tästä minä taas pidin, yllätykseksi itsellenikin. Nähtävästi sosiaalipoliittiset ilmiöt ym. kuitenkin osataan kuvata varsin mainiosti – jotkut siis osaavat. Aiheet vaihtelevat paljonkin, mutta ovat kaikki oudon kiinnostavasti esitettyjä. Tosin joistakin kovasti esille tuoduista mielipiteistä minulla on se toinen mielipide, mutta näinhän se pitääkin olla. Suositan kaikille elämästä uteliaille sekä hiukan kaikesta kiinnostuneille asiatekstien ystäville! Minidekkarit, 6 kpl ja linksussa tekijät, nimet ja lyhyt esittely. Hyvä idea! Odottelukirjoja parhaimmillaan, minä pidin. Lisäksi nämä eivät ole mielestäni novelleja eivätkä rikoskertomuksia vaan todellakin minidekkareita, ehjiä kokonaisuuksia. Ei ollenkaan kehno tapa tehdä tuttavuutta kirjojen kanssa ;D Koon puolesta sopii vaikka tylsille treffeille krokodiiliväskyyn, mukaan päivystykseen tms. Suositan! Sovijärvi-Rytkönen-Nikkola – Sen piti olla normikeikka. Viihdyttäjät kertovat, sata tarinaa takahuoneista. Muusikoiden ym. viihdealan ammatilaisten (osa salanimellä) kertomia tositarinoita siitä, mitä keikoilla on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Hulluja, tosia, itkettäviä ja huvittavia sattumuksia. Tämäkin sopii luettavaksi missä ja milloin vain, sen verran lyhyitä tarinat ovat. Ei paha – keikkaelämää, eikä tod. aina niin hupaisaa kuin voisi kuvitella! Viihde voi olla arvaamattoman raaka laji... Jahas, tiedän mitä täällä odotetaan. Eilen oli näköjään käyty katsomassa jo. Eli kyllä, luettu on. Hanna Helmi Heinonen – Veljen vaimo. Hyvin puffattu ja brändätty kirja, se on kyllä osattu. Eli HHH ja kustantamo ovat hoitaneet tonttinsa hyvin. Kirjan ehdin lukea vasta kertaalleen eli tämä on se ensimmäinen arvio (myöhempi ja perusteellisempi siis toisen lukemisen jälkeen). Tämä olisi ehkä ollut syytä kirjoittaa vielä kerran uudelleen. Blogissa HHH sanoo, että pyrkii välttämään kliseitä. Tuota, sen huomaa, ehkä liiankin koukeroisesti toisinaan. Asiat voi sanoa yksinkertaisestikin – ihan totta. Sitten itse kielestä sen verran, että ainakin eräs kohderyhmä tipahti oitis pois alkumetreillä; äitini ei ymmärtäisi edes kaikkia käytettyjä termejä (esim. excu). Muutenkin tämä uppoaisi ehkä parhaiten kohtuuhyvin toimeentulevalle (Omistaa!!! Rahaa!!! Tahtoo!!! Ostin asunnon!!!), nuorehkolle naislukijalle (ja miksei miehellekin), joka ei aseta suuria vaatimuksia itselleen eikä kirjalle. Pikkuisen nilkuttamista löytyy, ei nyt suoraa ontumista. Kuitenkin... Parhaiten henkilökuvansa mitat täyttävät Tuikku, Misku ja Kride *hah, ylläri teille, eikö*.  Osa nuorehkoista naisista pyrkii jossain vaiheessa sekaantumaan toisiinsa, toki tahtomattaan; niin samanoloista on keskustelu, asiat, mielipiteet ja lievä sekavuus kerronnan krumeluureissa. Ja minua tietysti närästää aina oletukset asunnon omistamisesta ym. materiasta – eikö kukaan enää saa olla reilusti hörhö? Maailma tarvitsee myös erilaisia ihmisiä, ilman niitä kaikki olisivat niiiiiiiiin hyviä ja kauniita! Ai niin, sellainen ei taida sopia viihde- ja ihmissuhderomaaniin... Psykologina HHH kuvailee Miskun masennusta melkoisen tyrmäävällä tavalla – tahallistako? Pari muutakin asiaa jäi näivertämään kirjoittajan koulutustaustan tietäen. Kyllä, HHH osaa kirjoittaa. En minä sitä sano. Tämä on edelleen siis Welhottaren subjektiivinen mielipide ja arvostelu ilmestyy myöhemmin toisaalla. Se voipi olla erilainen eli objektiivisempi, kunhan saan tämän luettua uudelleen. Jahas, hirmuinen epis stoola taas. Jätänkin nuo neljä uutta opusta pois listalta, lisäksi tuli luettua jokunen vanhempi kirja omasta hyllystä. Ette te minusta eroon pääse, ette myöskään kirjoistani! *muahhaaah, maanista hekotusta*

 

 

 

VÄSYNEENÄ JA KIPEÄNÄ SE MENEE – VIELÄ VÄSYNEEMPÄNÄ TAAS PALAJAA!