Minä olin päiväunilla. Olisinpa saanut olla heräämättä! 

Unessa istuttiin iltaa vanhassa, jo puretussa poikain kotitalossa. Evakko oli kunnossa, mitä nyt käveli kepin kanssa ja piti vanhaan tapaansa jöötä porukalle. Piruili ystävällisesti minulle jotain ruuanlaitosta, joten lupasin laittaa kunnon ruokaa kaikille. Itsekseni käkättelin, katsastin tarpeiston ja aloittelin keittelemällä sellaista kunnon pastakastiketta tomaateista. Kastiketta, jonka pitää muhia parisen tuntia. Päätin siis tehdä kasvisruokaa porukalle, hyvä kastike ja siihen myöhemmin salaatti ja tagliatellea. Joo, oikeastikin olen sitä tehnyt, sielläkin. 

Muutkin olivat hengissä. W. hiukka hiprakassa kävi välillä heittämässä herjaa ja tarjoili sitä kotitekoista pihlajanmarjaviiniä – tyyliin kokille juomaa, ettei nestehukka iske. Kummisetä kiusasi puolestaan Evakkoa, kuten usein muutenkin, härnäsi. Joku vieraskin tuli ja meni, kuten usein. Ovet olivat aina avoinna. Keskellä yötäkin.

W. tuli auttamaan keittiöön, koska hänkin piti ruuanlaitosta ja yhdessä hekottelimme silloisille vanhoille muistoille, mm. mitä kaikkea voikaan tiskatessa tehdä samaan aikaan. Tunnelma oli niin mahdottoman hyvä. Minulla oli siinä se ainoa perhe, oikea perhe, jollaista ei ole koskaan ollut. Eikä enää koskaan tule. Kaikk o mänt! Talo on purettu. Ensin kuoli W. ja minä itkin viikkoja. Sitten lähti Evakko ja olin vain sitä mieltä, että niin olikin ehkä paras. Sitten lähti Kummisetä, kuten tiedätte. Enää ei ole ketään eikä mitään. Ei mitään. Ei. Mitään. Heräsin, itkin, katselin ympärilleni... En minä taida jaksaa.

LISÄÄ MÖMELÖITÄ!