Uhh, menivätpä eilisen unetukset sekaisin. Joko urvahdin liikaa päivällä tai elimistö luuli, että tänään pitää pungertaa töihin. Eli valvoskelin puoli yötä, hain lisänappia ja kävin ulkona. No, kehnoa unta sitten tarjottiin jokunen tunti. Ja niin – hra Ikkunanpesijä soitti iltavuorostaan, klo 22.30, että enhän vielä ole nukkumassa. Jooen =I Onneksi soitti juuri silloin, kun olin torkkujen välillä hereillä. Hän vain ilmoitti olevansa vapaana tänään, huomenna, ylihuomenna ja ehkä kykenevänsä jonain päivänä tulemaan. Emme enää sovi varmaksi mitään. Viimeksi siitä tuli nimittäin vähän sanomista... ihminen niin helposti lupaa olla jossain johonkin aikaan, tulee sitten muutaman tunnin myöhässä täysin viattomana ja ihmetellen. Meillä on aivan erilainen aikakäsitys! Eli hän ei siis luvannut mitään, tulee tod.näk. jossain vaiheessa puolen tunnin varoitusajalla. Se riittää, saan viitakon turvaan ikkunoiden edestä pois. Muuta en voikaan tehdä asian avittamiseksi. 

Kieltämättä, eilen harmitti, kun naapuri siivosi omaa partsiaan. Minulla olisi ollut siihen jopa tarvittavaa energiaa ja tänään aikaa sairastaa siitä seuraavia kipuja. Nyt homma kuitenkin jää vähän kaueammas, jollei ihan tänään mitään tapahdu. Eilen siis siivosin kursorisesti vain residenssin eli imureerasin – en minä muuta sitten jaksanutkaan. Se puhti tuli ja meni. Jatkoin sitten makoilemista ja lukemista. Nyt selkä alkaa jo tykätä kehnoa tuosta makaamisestakin, tai sitten se on se eilinen urheilusessio pölkkärin kanssa. Paikkoja jomottaa... Juu, en ole viime aikoina ihmeemmin valitellut, mutta se johtuu siitä, että en ole myöskään ollut töissä. Jo pari päivää kotona saa kivut vähenemään yli 50 %. Siinä on yksi parhaista kipulääkkeistä; koto, sänky, kissa, kirjat...

Ruokapuoltakaan en mainosta, koska olen elänyt enimmäkseen jämillä. Niillä, mitä on jäänyt Belgarionin käynneistä. Niin ja tomaateilla. Ei ole ihmeemmin maistunutkaan. Tänään on pakko laatia jotakin oikeaa apetta. Pitäisi näet Varastolle huomenna! Kai minä pystyn ja pystynhän minä. Pakko se on, ei tästä muuten mitään tule, tästäkään. Menen sitten omisarvikselle, jos siltä tuntuu. Katsotaan kuitenkin asiaa huomenna paremmin. Tämä on ollut yksi pahimmista Päästäisistä ikinä. Välillä itkettää vieläkin, yhtäkkiä, jokin asia tulee mieleen ja taas mennään. Ei kiva eikä varsinkaan viehättävän näköistä (tehän toki tiedätte, että se on minulle äärimmäisen tärkeää). Ruiskuunkin on pakko raahata itsensä – jäks, en tykkää. Olen myös palellut koko ajan, meillä on kylmä!

No, pientä puuhaa järjestyi tällekin päivälle, täytyy inventeerata kaappeja. Siinähän sitä riittäisi, kun vain jaksaisi. Keittiön alakaapit olen siivonnut, hra Ikkunanpesijä kun lupasi viedä myös tyhjät pullot, tietämättään hän saa luvan viedä myös keräyslasikassin *kieroa hekotusta*. Jos jaksaisi sitten tarttua näihin puuhiin, se onkin jo toinen ongelma. Pikkuhiljaa, välillä makoillen, niin kai se on taas lähdettävä liikkeelle. Ja prhanan taksot on tilattava ensi viikolle *huoh*, taas se alkaa! Toisaalta, päivittäiset normit pitävät joko kunnossa tai saavat romahtamaan täysin. Ans kattoo, miten käy.

Ulos en ole nenääni pistänyt – miksi olisi pitänyt väkisin kiusata itseään. Eilen aurinko näyttäytyi joskus hyvin varhain aamulla hetken ajan. Ei paljon kiinnosta, edes kävely roskikselle. Eikä keittiöroskis ole vielä edes täynnä. Näin koipivammaisena oppii myös kivoja käytännön taitoja, mm. roskiksen optimin täyttötavan sekä jätteiden lajittelun niin, että muiden on ne helpompi viedä. Ai että, olen minä kauhea ihminen! Hyväksikäyttäjä viimeisen päälle. Hyvä, etten umpivierailtakin kysy, menisikö yksi roskapussi tuossa lähtiessäsi? Vahinko vain, että taloroskis on nykyään lukittu ,D

Ulkona on normikeli, lämmintä, kosteaa, en usko aurinkoon enkä kevääseen! Käyn kuitenkin vilkaisemassa vielä uudestaan, tiedän, että odotatte selvitystä Malmilta. Ai ette, no siellä on kuitenkin pimeää ja kosteaa!

------------------------------------

Purrrrrve, kaiffat! Mä en taas eile tehny muuta ku makoilin ja goisin, ees kunno heekkui tullu. Tai joo tuli, piän biitti semmosest heekkupuukist. Mutt ku se haisuu mamin miälest hirveelle, nii ni se piti syädä äkkii pois, ku se meinas heittää sen vegs. Siis fisuliinia. No haisuuha se, mutt ton nokka ei just nyt kestä mitää haisui. Se kehtas eile väittää, ett mäkin haisuun, höh! Ite se haisuu, en viitti kertoo, mitä kaikkee äänii täält öisi kuuluu. Mä luulen, ett te arvaatte. Ja sitt valittelee mun haisuist, ei ois paljo varaa meinaa! Sitt se vähä yritti leikkii mun kaa, mä menin halpaa taas ja hyäkin sen koipii ja unohdin, ett meill on helmuslakana. Juma, mä jäin siihe jumii mun kynsist, ku piti iskee orjan koipisii. Ja toi nauro, höh. Vaaralline tilanne himass ja yks vaa nauraa julmast! Jotai kostostki se jupis... no tota, on sill molemmiss koipisiss kynsien ja hampuleitte jäljet. Pitäähä se merkkaa. Ja sitt sill on luvallist raapimist, ne meinaa kutisee tosi hyvi ruisku jälkee, mä tiän, mä oon nähny. Ett mull ei kuulu mitää uutta. Röihi toi meinaa huamena, ei kiva. Paljo kivempi, ku se on mun tyynyn ja mä saan olla viakuss, jos sill taas tulee vaiks paha olla. Viärihoitoo mä tarjoon kummiski joka päivä – se on tarttennu sitä kyll, vaiks se väittäis jotai muuta. Kissit on sitä varte. Eilenkii se roikku mun turkiss kiini pual yätä... No nyt se saa ettii jonku foto, sen kaamera on tuala latauksess. Enkä menis muutenkaa nyt kuveihi. Tulis se Ikkunanpesijä tänää, mä diggaan siit kovast paljo kans >o<

Kliffaa leedii viäl täks päiväks!

---------------------------------------

Vincent, kiero ja kavala karvatakamus, juoruilija...

Päivän slogan: Emme me itke kuolleiden vuoksi, me itkemme itsemme ja oman menetyksemme takia!

Päivän biisi: Älä itke

Luettua: Aarne Pynnönen – Sähköä ja siedätystä, just. Älkää iskekö kättänne tähän paashaan, tässä muka-pilaillaan armeijalla ja siviilipalveluksella, tuulivoimalla jne. Mutta, nämä pilat kun eivät ihan hirveästi naurata, ainakaan minua. Eivät armeija- eivätkä sivaripuolelta. Joten tämän olisi voinut jättää hyllyynkin, ihan mieluusti. Unohtakaa koko juttu! Jukka Niskanen – Sapelikissa, suhtauduin alkuun vähän varauksella. Päähenkilön nimi on Jake Klein, sopeutumaton poliisi, eli hiukka kliseinen alku. Mutta yllättäen tarina alkaakin kantaa vasta alun jälkeen eli ensimmäisten tapahtumien tultua esiin. Pahempi niille, joilla on tapana jättää kirja kesken. Tästä nimittäin sukeutuu ihan kelpoisa tarina kaikkinensa, ei kotomaiselle dekkarille ollenkaan kehno. Vaikka en pidä tästä, että liikutaan muissa maissa, tähän se yllättäen istuu juonen puolesta. En kehu kauheasti, mutta jos kotomaista dekkaria haluaa lukea, tässä on siitä tuntemattomammasta päästä ihan luettavaa tavaraa, johon voisi vaikka tutustua. Anneli Vainio – Kotini on linnani – Elämää Etelä-Ranskassa, jep, jepjep. Tässä taas sitä tyypillistä tarinaa. Ostetaan talo, korjataan sitä, eletään kuin alkuperäisasukkaat. Ei paljon poikkea muista aiheesta kirjoitetuista opuksista. Toki nautittavaa luontokuvausta, mutta niin on niissä muissakin. Eli sorry, leidi, tästä aiheesta on paljon parempiakin opuksia valitettavasti olemassa ja kokemuksesi on vain sinulle ainutlaatuinen. Vain pahimpaan Ranskan ikävään välipalana... muuten voi jättää hyllyyn. Kun luet näistä yhden, olet lukenut ne kaikki!

VARASTO PELOTTAA!