Mikä päivä? Täh? Ai, sunnuntai... hmph. Jotenkin nukkuessa päivät sekoilivat, heräsin jossain vaiheessa enkä taaskaan tiennyt, missä mennään. Uni oli pätkittäistä ja levotonta, särki sen verran kovasti. Sitä se sairasloma teettää, että sairastuu – esim. muistamattomuuteen. Tavallinen, tylsä sunnuntai siis. Aivan omiaan puuhastelulle, pienelle sellaiselle. Upea ilma, jos ei tarvitse lähteä minnekään ,D

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sen verran kipurapoa, että jumaliste sentään, nuo seisoskelut ja odottelut taksoa tms. varten vievät koivet tosi kipeäksi. Ei kävely niinkään, se kipu on erilaista. Joka tapauksessa lopputulemana on aina iso särky, jota kestää koko illan ja seuraavan päivän. Lekureiden mukaanhan minua ei yksinkertaisesti voi särkeä eikä sattua, ei, kun ei ole mitään vikaa. Terveppä terve, terve terve! Prlettotanakele...

 

Mutta eilen, seisoin orpona kirjaston edessä. Kassi täynnä kirjoja eikä Belgarionia näy. Odottelin, jospa olisi vain myöhässä. Sitten soitin. "Äsdjwjjjj,,,,täh.......mmmmmmm......mitääh! Paljo kello......öööööööö?" Selkeästi artikuloiden ilmoitin odottavani kirjaston edessä hra korpraalia, joka ei ollut kaivannut aamuherätystä vaan luvannut ilmestyä paikalle jopa mahdollisesti etuajassa. Ei hirveästi harmittanut, ei edes itkettänyt. Jotenkin huomaan jo tottuneeni siihen,että mikään ei enää juurikaan mene siten, kuin olen suunnitellut. Aina on oltava jonkinlainen varasuunnitelma. Tässä tapauksessa olisin vain ottanut kirjat ja aivan pakolliset ruuat (kissan siis) ja palannut kotiin. No, Belgarion toki lupasi heti lähteä ja tapasimme sitten 20 min. päästä. Myöhemmin selvisi, että hyväkuntoinen urho oli juossut tuon matkan. Ihan noinniinkuin inttitapaan aamulenkkinä. Ei se kylläkään ollut tarkoitus, ei ollut myöskään tarkoitus vidhuilla tai kiusia ihmistä. Mutta kun oli lupautunut mukaan, niin vain ilmoitin!

 

Belgarion käväisi pikatahtiin postin vastineessa ja apteekissa sekä ehti vielä mukaan pakkaamaan kauppaan ruokakasseja. Hyvä näin, kaikkea oli, vähän ylimääräistäkin. Kotona laadin tagliatellea ja metvurstisuikuleista kastiketta – hyvää oli, taas, kaikilla vihanneksilla, chileillä, valkosipulilla ja oliiveilla maustettuna. Lisäksi tietty kunnon kaffetta, vähän limekakkua sekä aivan ihanaa kaffesukulaatia, njam. Lisäksi Poika vaihtoi taas yhden kattolampun, on jälleen valoa, köh, vaikka opiskelua harrastella.... Ensi vkonlopun hän onkin kiinni, ovat virka-apuna ja sitä ennen leireilevät alkavalla viikolla. Jouluksi sitten kotiin. Äh, sovimme jonkinlaisesta herkkulounaasta jollekin päivälle, onko se sitten j-aatto tahi jokin muu sopiva päivä, jäi vielä avoimeksi. Lomaa kuitenkin on useampi päivä, melkein vko, heilläkin. Ei intti ala syöttää isolle porukalle mitään herkkuja koko joulun ajan, eli aivan strateginen temppu – kuten sekin, että lomille pääsee nykyään lähes joka viikonloppu. Miesten makuuttamisesta kasarmilla tulee vain kuluja! Seuraavaksi sitten tapaankin ilmeisesti jo alikersantti Belgarionin... ei hitsi, vielä äskenhän sitä piti roudata tarhaan ja takaisin, päällystellä koulukirjoja sekä käydä yhdessä ja erikseen koulun puhutteluissa. Mihin tuo aika oikein menee? No juu, retorinen kysymys: aika ei mene mihinkään, Welhotar vain ON vanha, MOT.

 

Josta kätevästi Kummisetään. Mies ei eilen aamulla enää kuulemma ollut ollenkaan kipeä, ei sitten yhtään. Okei, ei siinä mitään! Minähän en voi pakottaa ketään lääkärille, varoitin vain oireista ja sanoin, että menisi, jos pienintäkään ongelmaa ilmaantuisi. No, hän itse kyllä ilmaantui, istumaan ja kälättämään viinipullo käden ulottuvilla. Ei kelvannut edes ruoka. Mutta sai kuitenkin eilisellekin juttukavereita jokuseksi tunniksi. Lisäksi oli saanut jo nukuttua edellisyön kunnolla. Hyvä, kyllä hän siitä toipuu, kuten surusta toivutaan. Pyysin tänäänkin käymään iltapäivällä, syömässä tai edes juttelemassa. Jos ei muuta, minä keksin ison ja ylitsekäymättömän atk-ongelman, jota hän saa pohtia pari tuntia.

 

Päivän pakko-kertoa-kaikille osio: Olenhan jo maininnut Exän eli Belgarionin isän omituisuudet. No niin, nyt minulle ja Belgarionille on selvinnyt, että mies on hankkinut kännykän. Heti sen jälkeen, kun Belgarion lähti inttiin. Arvatkaa huviksenne, onko hän ilmonnut tästä ja numerosta meille kummallekaan? No ei, eihän toki! Asia kävi ilmi, kun kännikkä oli jäänyt väärän takin taskuun ja Belgarion oli kuullut äänen, tarkistanut tilanteen sekä löytänyt myös ostolaskun. Ehhhh. Siis, kännykkä on hankittu ilm. sen takia, että hän on kavereidensa ja kottaraisten tavoitettavissa dokaillessaan muualla? Ei suinkaan kotinumerossa, johon esim. minä tai Belgarion hätätapauksessa soittaisimme? Miten minusta tuntuu, että tässä yhtälössä on jokin omituinen muuttuja? Voisikohan joku teistä valaista meitä ymmärtämättömiä?

 

Welhotar itse iloitsee siitä, että eräs lehti pyysi kahta juttua, dead line vasta ensi vuoden alussa, toisella ei mitään määräaikaa. Hyvin menee, mutta menköön =D

 

Öh, opiskelusta, tuota niin, kyllä minä pari sivua kursorisesti lukaisin ja ihan totta, myös tarkistelin hyvinkin ahneesti paria tärkeää asiaa. Sitten palasin sen yhden ohjelman pariin *nolohko virn*, se tuntuu alkavan sujua, edes jotenkin. Tentit, niin, tuota, ehh, vasta ylihuomenna... APUA!

 

------------------------------------

 

Purrviska, kissinderit! Juma ett tuala ulkona blosaa, iha hirveest. Mä kävi äske partsill – siis hei, vaiks siäl on lasiseinät, ne piti älämekkalaa ja yhest raost tuli vodaa sisää. Melkee mun nätti tuukki kastu. Katoin, että on parasta tulla sisää ja tunkee ittesä sänkyy, toho sopivaa koloo. Mamiska tehny mua varten kolon mun sänkyy, mmmmm. Poika hei, hei se kävi eile. Ai että, mä sain taas lotkottaa ihan sen viakuss ja haistella sen haisuja. Hyvejä! Ja sain vähä heekkui, ihan pikkisen. Ja Poika oli tarkka, ei istunu päälle eikä näytelly mitää likasii tyynyliinoi niinku mamiska. Mä pakastan Poikaa, melkee ainaski. Ja sen Reppuu, seki oli sen mukana. Ainaki sillo, ku se käy vaa täälä, mä tykkää Pojas ja Repus kamalasti! Ihan parasta laatuu mamin pentu, siis niinku ihmispentu, ku mä tiädän. Muute pennuist nii välii, tommone isompi pentu on kliffa. Se jo tajuu, ett kissi on kissi. Eikä ala komennella tai pihtaa heekuist, niinku mamiska... Ja sitt se tekee mulle aina tilaa, ett mä pääsen viakkuu varpisti, vaiks meill onki hiimu ahdast toss kahestaa. No toi mamiska mulle ruakii ja heekkui, semmost oikeet fisuuki! Se on kyll pakkases, mutt siit tehdää fisusafkaa ja sillo mä saan mun osuuden. Mami lupas. Vaiks se vähä hiilty, ku oli semmone piänenpiäni yks ikuvanha meekkaus yhes tyynyliinas... Ei se oikeest suuttunu, kysy vaa, ett kuis tämmöne on päässy tulee. En osannu sanoo, sanoin vaa miuuuuuuuh ja menin basee mököttää. Pitääks sitä nyt kaikest aina toista muistutella, höh!

 

Tämmöne justka löyty. Mami sano, ettei viitti aina ottaa samalaisii fotoi must, ku mä aina vaan goisin tai sitt liikun liika nopeesti. Sill ei sitt kans mikää välill kelpaa. Paitti ett nyt me mennää aamutorkuill. Huamisee...

 

-----------------------------------------

 

Kyllä kissikuva olisi kelvannut, mutta aihe olisi taas sama: Vincent nukkuu kerällä, jopa samassa lokosessa kuin jo useammassa kuvassa. Eli toiste taas uusia kuveja.

 

Päivän slogan: Vain rikkailla on varaa sanoa, että raha ei ole tärkeää!

 

Päivän biisi: Voi kuinka me sinua kaivataan

 

Luettua: Sabine Kuegler - Paluu viidakkoon, jatkoa kirjalle Viidakkolapsi. Eli ihan silkkaa elämänkertaa. Tässä Sabine palaa lapsuutensa Länsi-Papuaan, idylliin ja rakastamaansa maailmaan, tapaa vanhoja ystäviään ja paneutuu uudelleen elämään viidakossa sen ehdoilla. Tarinan ohessa kulkee myös kammottava totuus maan poliittisesta tilanteesta, murhista, kidutuksista jne. Welhotar piti ja suosittaa ensinnäkin antropologiasta, sosiologiasta ja elämänkerroista kiinnostuneille, samoin myös niille, jotka eivät ole em. maasta kuulleetkaan saati sitten poliittisesta tilanteesta (ja historiasta)! Ajattelemisen aihetta itse kullekin länsimaalaiseksi tunnustautuvalle.

 

                        

 

                SOTKUISTA SÖNDAAGIA!